maanantai 20. elokuuta 2012

Fennomania


Suomalaisten kansallisen identiteetin herääminen, jota myös Fennomaniaksi kutsutaan, alkoi 1800-luvun alkupuoliskolla. Suomenmielisyys ja suomalaisuuden tai ylipäätään oman kansalaisuuden merkityksen ymmärtäminen alkoi hiljalleen saada kannatusta yliopistopiireissä, joissa siis vaikuttivat siihen aikaan enimmäkseen ruotsinkieliset. Suomalaisuutta eniten kannattaneet henkilöt olivat mm. professori Fredrik Bergbom, Adolf Ivar Arwidsson, joka lehdessään yritti vakuuttaa ylimystön siitä, miten kaikkea kotimaista tuli kannattaa ja miten sen kieltä (suomea) tuli suojella ja hoitaa, sekä Johan Vilhelm Snellman, josta jo aikaisemmassa blogikirjoituksessani hieman kerroinkin. Snellman halusi tuoda esille sen, miten ainoastaan omalla kielellään maa pystyisi luomaan ja muokkaamaan oman kulttuurinsa.

Kansallisen identiteetin yleisin ilmentymä ja ilmaisu on kulttuuri. Runebergin runoelmat perisuomalaisista maisemista järvineen ja metsineen sekä sen rahvaasta kansasta alkoivat herättää kiinnostusta myös ylimystön keskuudessa. Muita tärkeitä kirjailijoita suomalaisen kirjallisuuden kehityksen puolesta olivat Topelius ja Lönnrot, joka ainoana heistä kirjoitti suomeksi. 

Alun hankaluuden jälkeen Fennomania alkoi tuottaa tulosta, ja Suomalainen kulttuuri alkoi muodostua toden teolla. Suomenkielinen kirjallisuus, sanomalehdet, teatteri, musiikki ja kuvataide lisääntyivät ja niitä alettiin myös arvostaa. Liike-elämä sai myös alkunsa kun esimerkiksi Kansallispankki perustettiin. Konkreettisten esimerkkien lisäksi kansa alkoi tuntea suurta yhteenkuuluvaisuutta. Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus alkoi, ja suomalaisen luonnon merkitys kasvoi.

Säätyläisyys Suomessa


Suomen säädyt muodostuivat aatelistosta, papistosta, porvaristosta sekä talonpojista. Säädyillä oli oma edustajansa valtiopäivillä. Suomessa säätyvaltiopäivät kestivät vuoteen 1906 saakka, jolloin ne korvautuivat äänioikeuteen perustuvalla eduskunnalla.

Säätyjen välillä oli erioikeuksia, kuten esimerkiksi kahden ylimmän säädyn, eli aateliston ja papiston edustajaa ei saanut tuomita tavallisessa oikeustuomioistuimessa. Ylemmät säädyt saivat myös nauttia verovapaudesta, rälssitilojen omistamisesta ja korkeista viroista aina 1800-luvun loppuun asti. Joitakin erioikeuksia jäi kuitenkin vielä voimaan, ja esimerkiksi viimeinen säätyerioikeuksiin perustuva säännös lakkautettiin vasta vuonna 1995.

Säätyläisyys periytyi, eikä alemmasta säädystä yleensä päässyt ylempään säätyyn, paitsi ehkä opiskelemalla oppikoulussa ja sen jälkeen yliopistossa, mikä oli siihen aikaan hyvin kallista, joka taas rajoitti entisestään alempien säätyjen mahdollisuutta nousta sääty-yhteiskunnassa ylöspäin. Vaikka ero talonpoikien ja kolmen ylimmän säädyn välillä pysyi jyrkkänä, alkoi aateliston, papiston ja porvariston erot vähitellen lieventyä, ja heistä alettiinkin käyttää nimitystä säätyläiset. Säätyläiset erotti rahvaasta väestöstä syntyperän lisäksi esimerkiksi pukeutuminen, lukeminen ja opiskelu sekä tietynlainen ylemmyys ja säätytietoisuus.

Uusien aatelisarvojen myöntäminen kiellettiin Suomessa 1919, jolloin kansalaisten katsottiin olevan lain edessä yhdenvertaisia. Säätyläisyys alkoi tämän päätöksen jälkeen vähitellen hälventyä kokonaan, vaikka toki se säilyi vielä pitkään ihmisten asenteissa.

Snellmanin vaikutus suomenkielen asemaan


Vaikka suomenkieliset esi-isämme puhuivat suomea, ja Suomen saatua autonomisen aseman Ruotsista ja tätä kautta vähemmistökielen muututtua enemmistökieleksi, ei suomenkielen asema ollut vakaa. Kun jo lähes koko 1800-luvun puolivälin sivistyneistö puhui äidinkielenään ruotsia, kaksikielisyys lisääntyi vähitellen myös muun väestön keskuudessa.

Johan Vilhelm Snellman (1806-1881) oli yksi merkittävimmistä henkilöistä  suomenkielen aseman parantamisen puolesta. Hänen mielestään ruotsinkielinen sivistyneistö oli suurin syy suomenkielen rappeutumiseen; he eivät olleet pitäneet huolta suomenkielisestä väestöstä, vaan olivat epäisänmaallisesti laiminlyöneet tehtävänsä, joka taas oli Snellmanin mielestä syy pääväestön surkeaan taloudelliseen, sosiaaliseen ja sivistykselliseen asemaan. Nämä syyt olivat Snellmanin keskeisiä käsitteitä, joilla hän alkoi vaatia suomenkieltä Suomen viralliseksi kieleksi. Hän tahtoi syrjäyttää ruotsin kokonaan ja rakentaa suomenkielisen sivistyksen suomalaisen kirjallisuuden pohjaksi. Tätä eivät olisi ruotsinkieliset hyväksyneet, ja he huomauttivatkin, että rannikolla asuva väestö Pohjanmaalla ja Uudellamaalla sekä sivistyneistö puhui äidinkielenään ruotsia. Tämä tieto ei Snellmania kuitenkaan hetkauttanut, ”sulautukoon suomenkielisiin” kuului hänen neuvonsa. Snellman oli sitä mieltä, että ainoastaan omalla kielellään maa pystyisi luomaan ja muokkaamaan oman kulttuurinsa. Hänen mielestään ruotsalaiset olivat aikoinaan syrjäyttäneet suomenkielen pelkäksi rahvaan käyttämäksi kieleksi. Tämä epäkohta oli korjattava, olihan Suomella nyt autonominen asema Ruotsista. 

Kansallinen herätys suomenkielen puolesta ei kuitenkaan alkanut Snellmanin harmiksi heti, vaan hänen aikeensa estettiin vedoten poliittisiin syihin. Vuonna 1850 säädetyn uuden asetuksen mukaan suomeksi sai julkaista ainoastaan taloutta ja uskontoa sekä kansanrunoutta käsittelevää kirjallisuutta. Tämän asetuksen päätarkoituksena epäiltiin olevan pyrkimys estää vallankumousta lietsovan romaanikirjallisuuden tulo suomalaisten tietouteen.  Kieliasetuksen päätarkoitus oli siis selkeästi murskata Snellmanin suomenkielen ohjelma lopullisesti, estäen suomenkielisen kulttuurisen tuotannon ja kirjallisuuden kehitys. 

Uusia Snellmanin kannalta myönteisiä tuulia kielikysymys sai Venäjän keisarin Aleksanteri II:n noustua vuonna 1855 valtaistuimelle. Toisin, kuin vallalla olleen byrokratian mukaan, uuden keisarin asenne kielipolitiikka kohtaan, erityisesti fennomaaneja, joiksi siis Snellmanin kaltaisia vaikuttajia kutsuttiin, oli toisenlainen. Snellman nimitettiinkin professoriksi yliopistoon ja myöhemmin vielä yhdeksi keisarin neuvonantajiksi, olihan heillä samansuuntaiset tavoitteet. Edistystä Snellman sai suomenkielen ohjelmalleen Venäjän keisarin allekirjoittaessa uuden kieliasetuksen Parolan nummilla kesällä 1863. Uusi asetus myönsi suomelle tasavertaisen aseman ruotsinkielen kanssa, jolloin  maahamme alkoi nopealla tahdilla muodostua suomenkielisiä oppikouluja sekä pyrkimyksiä muodostaa ensimmäinen suomalainen puolue. Suomenkielinen kulttuuri saattoi siis vihdoin alkaa kehittyä.  

Toisin kuin Snellman oli alkuperin suunnitellut, suomenkielestä ei tehty ainoata virallista kieltä. Toisaalta jo tasavertainen asema ruotsinkielen kanssa oli suuri askel. Nykypäivänä käydään kuitenkin paljon keskustelua siitä, pitäisikö suomesta tehdä ainoa virallinen kieli. Koulujen nk. pakkoruotsi jakaa mielipiteitä. Aika näyttää, toteutuuko Snellmanin alkuperäinen aloite.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Nuijasota


Nuijasota käytiin 1596–1597 eli yli 400 vuotta sitten. Nuijasodassa kuoli eri arvioiden mukaan jopa 3000 ihmistä eli prosentteina lähes sama kuin 1918 sisällissodassa tai 2. maailmansodassa kuoli suomalaisia. Sodan osapuolina olivat kapinaan ryhtyneet talonpojat ja vastapuolella olivat suomen käskynhaltija Klaus Flemingin sotaväki jota johti aatelisupseerit. Yleinen selitys nuijasodan syyksi oli seuraavanlainen:
”Kysymys oli Suomen takamaaseutujen kehittymättömien talonpoikain oikosulunomaisesta psykologisesta reaktiosta, jonka taustana oli sotaväsymys ja jonka kruunua tavoittelevan herttua Kaarlen häikäilemätön kiihotus käynnisti” (Ylikangas 1996, 14).
Heikki Ylikankaan mukaan nuijasota oli yleiseurooppalaista liikehdintää, jossa muualla taistelujen osapuolina olivat maaorjat mutta täällä talonpojat. Ylikankaan mukaan linnaleirit ja muu sotaväen ylläpito rasitti ja köyhdytti talonpoikia sillä maaomaisuus valui aatelisille ja ryöstely ja laittomuudet olivat maan tapa. Säätyläisten ahneus, mielivalta ja laittomuudet olivat vastoin talonpoikien oikeustajua ja
”Talonpojat protestoivat aatelisvoittoisilla virkamiehillä lujitetun modernin valtion pystyttämistä vastaan, valtion joka nojasi kartanoaatelin ja privilegioidun kaupunkiporvariston tukeen, ja jossa talonpojat alistettiin alamaisiksi maksumiehiksi rajoitetuin yhteiskunnallisin oikeuksin mutta maksimoiduin yhteiskunnallisin velvollisuuksin.” (Ylikangas 1996, 102).
Kapinointi oli ajan keino yhteiskuntaryhmien väliseen säätelyyn eikä muita yhtä hyviä keinoja ollut, muissa maissa aseisiin tosin tarttuivat maaorjat kun täällä sen tekivät vapaat talonpojat.
Kapinointi loppui Suomessa koska talonpojat olivat liian heikkoja nousemaan aseisiin eikä vahvaa liittolaista ollut. Vastapuolella oli Mahtivaltio kehittynein virkakoneistoin, ankarin rangaistuksin ja sotilaiden pakko-otoin.
Toinen syy kapinoinnin loppumiseen Suomessa oli se kun Suomeen perustettiin 1600-luvulla rauhanomainen kanava ristiriitojen käsittelemiseksi. Tuli valtiopäivälaitos ja tuomioistuinlaitos. Vaikka talonpojat eivät sielläkään menestyneet kohdeltiin heitä kuitenkin oikeudenmukaisesti. Myös se rauhoitti mielet että oli jokin kanava mitä kautta erimielisyydet ja vääryydet voitiin käsitellä.

tiistai 14. elokuuta 2012

Sotien jälkeisen ajan kansanperintö suomalaisissa


Jatkosodan päätyttyä Suomen piti nöyrtyä Neuvostoliiton edessä ja myöntyä useisiin ehtoihin mukaan lukien merkittävät alueluovutukset, neuvostovastaisten (ja fasististen) järjestöjen lakkauttaminen, Porkkalan vuokraus, sotarikollisten ”oikeudenmukainen” tuomitseminen ja lukuiset muut. Kaiken kukkuraksi Neuvostoliitto vaati Suomea maksamaan sille aikaansa nähden huomattavan suuret 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset ja maksun tuli kaiken lisäksi tapahtua kohtuuttoman lyhyessä ajassa.

Mutta mikä kaiken kaikkiaan onkaan tämän sodanjälkeisen ajanjakson merkitys Suomen talouskasvulle, nykyään jopa perisuomalaisena pidetylle työmoraalille tai
omien henkilökohtaisten tai jopa kansallisten saavutusten nöyrälle vähättelylle?

Väittäisin että valtaisa. Sodan kauheuksien loputtua koitti suurimmalle osalle kansasta jälleen ”normaali” vaikkakaan ei välttämättä ruusuinen elämä. Pelkkä rauhan pysyminen motivoi kansaa puhaltamaan yhteen hiileen ja työskentelemään ankarasti sekä sotakorvauksien maksamiseksi että omien sodanajasta kärsineiden kaupunkien jälleenrakentamiseksi. Neuvostoliittoa edelleen pelättiin eikä sitä haluttu ärsyttää millään muotoa. Velat pyrittiin maksamaan aikataulun mukaisesti, lehdet eivät päästäneet sivuilleen itänaapuria moittivaa tekstiä ja urheilussa hävittiin murskalukemin. Voitettaessakaan tuuletukset eivät ainakaan vielä 50-luvulla olleet useimmilla suomalaisilla kovin suurieleisiä.

Monella sodan aikoinaan itse kokeneella ”ryssänpelko” tuntuu seuraavan aina hautaan asti. Vielä yli 60 vuotta sodan päättymisen jälkeen mm. oman isoisäni poliittinen suuntautuminen on hyvin pitkälle NATO-myönteisyyden ohjastelemaa: ”kun ryssä hyökkää, niin saataisiin sitten muilta apua!”. Vaikka Venäjän hyökkääminen Suomeen on nykyolosuhteiden valossa kuinka tahansa epätodennäköistä, vanha pelko ja katkeruus ei sitä helposti tunnu ottavan uskoakseen. Sota ja sen jälkeinen aika on jättänyt siis monessa mielessä jälkensä aikalaisiinsa ja myös jossain määrin heidän jälkeläisiinsä. Kaikesta tästä on samalla tullut myös osa jotain sellaista, jota tänä päivänä pidämme suomalaisena.

Talvisodan merkitys suomalaisten yhdistäjänä


Suomessa pian itsenäistymisen jälkeen käyty kansalaissota repi kansan pahasti kahtia ja monen osallisen vihanpito vastapuolen edustajia tai heidän jälkeläisiään kohtaan ei lakannutkaan ennen vaipumista lopulliseen haudan lepoon. Yhteinen vihollinen on yhdistänyt vihamiehiä lukuisia kertoja maailman ja monesti myös Suomen historiassa. Kiistelemättä yksi tärkeimmistä suomalaisen kansallisidentiteetin elvyttäjistä ja osittain myös luojista onkin vuosina 1939-1940 käyty talvisota Neuvostoliittoa vastaan.

Suomen ajautuminen sotaan juontuu tietenkin Neuvostoliiton ja Saksan keskenään salassa kirjoitettuun Ribbentrop –sopimukseen, joka piti sisällään em. valtioiden hyökkäämättömyyslupauksen ja aluejaon, jonka mukaan Neuvostoliiton olisi sodan syttyessä lupa miehittää muiden sopimuksessa mainittujen alueiden joukossa ollut Suomi. Lokakuussa 1939 Neuvostoliitto vaati Suomelta alueluovutuksia ja marraskuussa rantautuivat kotimaahan myös huhut Ribbentrop-sopimuksesta ja sen pykälistä. Suomi ei hyväksynyt alueluovutuksia, joten Venäjä lavasti Mainilan laukaukset ja syytti Suomea sotatoimien aloittamisesta. Sota konkretisoituu, kun Neuvostoliitto hyökkää Suomeen 30.11.1939.

Venäläinen sodanjohto odotti lyövänsä kahtia jakautuneen maan nopeasti ja uskoi kansalaissodassa punaisten puolella taistelleiden jopa liittyvän taistelemaan puna-armeijan joukoissa. Toisin kuitenkin kävi, kun ulkoisen uhan edessä sisäpoliittiset erimielisyydet muuttuivat toissijaisiksi ja Suomen kansa nousi yhtenäisenä rintamana puolustamaan yhteistä kotimaataan. Joulukuussa saadut torjuntavoitot numeerisesti ylivoimaiselta näyttävää vastusta vastaan toivat suomalaisille itsevarmuutta ja vahvistivat yhteishenkeä. Menestyksekäs mottitaistelu laski vastustajan ja kohensi suomalaisten taistelumoraalia entisestään.

Jos Suomi ei olisi kansalaissodan jälkeen joutunut sotatilaan kertaakaan ulkoisen toimijan kanssa, punaisten ja valkoisten välinen viha ja katkeruus olisi mitä luultavimmin kestänyt useimmilla kuolemaan saakka ja ruokittu myös jälkipolville ja näin jatkanut elämistään vahvempana kuin mitä nyt.

torstai 19. heinäkuuta 2012

Teksti 4


Jatkosotaan lähdettäessä Suomi taistelee yhdessä Saksan kanssa. Mitä jos Suomi ei olisi suostunut sotimaan Saksan kanssa? Uskoisin, että Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen, koska Saksan sotilaallinen apu oli tärkeää. Jatkosodan alkaessa Suomi lähti sotimaan paljon paremmista lähtökohdista kuin talvisodan alussa. Suomi ylitti jatkosodassa vanhan rajan ja eteni Syvärille asti. Tämä toisi Suomelle enemmän pelimerkkejä rauhanneuvotteluissa ja jatkosodan aikana olisi enemmän tilaa perääntyä. Oli parempi perääntyä Syväriltä kuin vanhalta rajalta tai viralliselta valtionrajalta.

Moskovan välirauhassa vuonna 1944 Porkkala vuokrattiin Neuvostoliitolle. Nyt Porkkala vuokrattiin Neuvostoliitolle samankaltaisesti kuin Hanko talvisodan jälkeen. Jälleen pala Suomea oli Neuvostoliiton aluetta sekä lähellä myös Helsinkiä. Rauhanehdoissa sotakorvausten maksaminen, 300 miljoonaa dollaria oli poikkeuksellista siinä, että ne maksettiin loppuun asti. Myös neuvostovastaiset ja fasistiset järjestöt täytyi lakkauttaa ja siinä samalla lakkautettiin myös Lotta Svärd. Vaikka Lotta Svärd ei ollut fasistinen järjestö, oli sillä kuitenkin läheiset suhteet suojeluskuntajärjestöön vaikka sekään ei ollut fasistinen järjestö. Rauhanehdoissa kun sanottiin, että sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset järjestöt tuli lakkauttaa. Ironista onkin se, että Lotta Svärdin tunnuksessa on hakaristi, joka oli olemassa jo ennen Natsi-Saksaa. Nykyisin hakaristi löytyy ainakin Kauhavan lentosotakoulun tunnuksesta.

Jatkosodan päätyttyä Veikko Vennamo järjesti evakoille, rintamamiehille ja kaatuneiden omaisille uudet maatilat tai rakennustontit. Vennamon ansiosta yksityisiä maita pakkolunastettiin uusille tiloille. Suomi solmi YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948. Sopimuksessa oli sotilasliiton käryä. Sanotaanhan YYA-sopimuksen ensimmäisessä artiklassa seuraavaa: "Suomi kohdistaa tällöin kaikki käytettävissään olevat voimat puolustamaan alueensa koskemattomuutta maalla, merellä ja ilmassa ja tekee sen Suomen rajojen sisäpuolella tämän sopimuksen määrittelemien velvoitustensa mukaisesti tarpeen vaatiessa Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä sen kanssa.” Neuvostoliitolla oli YYA-sopimuksen myötä suuri vaikutus Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Tämän myötä Länsi-Saksassa syntyi käsite suomettuminen, joka kuvasi Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Suomea ei ollut kuitenkaan miehitetty mutta maa oli riippuvuussuhteessa Moskovaan. Sotien jälkeen Suomessa oli vasemmiston suosio mutta onko se ihmekään, koska Suomi oli läheisessä suhteessa Neuvostoliiton kanssa ja maantieteellinen sijaintikin Neuvostoliiton lähellä pakostikin toi vasemmistoaatteita.

Vuosi 1952 oli merkittävä Suomelle. 2000-luvulla suurimmaksi suomalaiseksi äänestetty Suomen marsalkka Mannerheim oli kuollut edellisenä vuonna mutta vuosi 1952 oli ilon vuosi. Helsinki järjesti olympiakisat, sotakorvaukset saatiin maksetuksi ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Olympiakisojen myötä Suomeen rantautuivat ensimmäistä kertaa Coca-Cola ja myös pizza (ainakin lukion oppikirjan Muutosten maailma 4 – Suomen historian käännekohtia mukaan).

Samalla kun Suomi tasapainoili Neuvostoliitto-suhteen kanssa sotien jälkeen, Suomi kytkeytyi länteen. Esimerkiksi vuonna 1961 Suomi liittyi Euroopan vapaakauppaliiton Eftan ulkojäseneksi. Vuonna 1973 Suomen kytky länteen edistyi, kun Suomi solmi vapaakauppasopimuksen Euroopaan talousyhteisö EEC:n kanssa. Samaan aikaan Suomi kävi Neuvostoliiton kanssa bilateraalista kauppaa. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 oli kuitenkin osasyy Suomen 1990-luvun lamaan. Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa Urho Kekkonen oli tärkeä mies. Hän noudatti puolueetonta Paasikiven-Kekkosen linjaa ja ylläpiti hyviä neuvostosuhteita. Sanoisinkin, että Kekkonen on Suomen toiseksi tärkein henkilö heti Mannerheimin jälkeen.