Kustaa Vaasa toimi Ruotsin kuningaskunnan ja näin ollen myös
silloisen Ruotsinvallan alaisen Suomen ylimpänä hallitsijana vuodet 1523-1560.
Kustaa Vaasa oli Ruotsin hallitsijoista ensimmäinen, joka todella ymmärsi Suomessa
sekä sen kansassa piilevän potentiaalin koko kuningaskunnan kehityksen kannalta
ja onnistuikin tekemään vuosista aikaansa nähden hyvinkin otollisia molemmille
osapuolille. Suomeen Kustaa Vaasa loi mm. modernin valtion perustan,
vakiinnutti rahatalouden ja perusti useita kaupunkeja. Tässä blogikirjoituksessa
kuitenkin paneudun Kustaa Vaasan hallituskauden muutoksista kenties merkityksellisimpään eli vuonna 1527 tapahtuneeseen uskonpuhdistukseen.
Ruotsin kuninkaan kirkkovalintaan vaikutti eri kristinuskon haarojen
opillisten sisältöjen oikeellisuuden sijaan hänen omat etunsa (mm. valtion
korkein valta ja aiemmin kirkon hallussa olleiden maatilkkujen haltuunotto). Protestanttisen
ja katolisen kirkon alaisuudessa uskonnon arkinen harjoittaminen erosi
huomattavasti toisistaan jo 1500-luvulla. Totta kai kehitys on vähentänyt
tasaiseen tahtiin uskonnon ja etenkin kristinuskon merkitystä keskivertoihmiselle
koko Euroopassa. Uskon kuitenkin, että jos katolinen kirkko olisi aikoinaan
rantautunut Suomeen, sen ”perintö” näkyisi vielä nykyiselläänkin hyvin
toisenlaisena kuin protestanttisen kirkon jättämä jälki.
Epäilen, että nykyisin valtaosaa suomalaisista leimaava
tapakristillisyys saattaa hyvinkin olla peruja tästä Kustaa Vaasan tekemästä päätöksestä
1500-luvulla. Jos katolinen kirkko (tai idästä ortodoksinen) olisi aikoinaan rantautunut
Suomeen, uskon että uskonnosta juuri mitään piittaamattomia tapakristittyjä
olisi nykyisin huomattavasti vähemmän, mutta kirkosta eronneita ja voimakkaasti
sen toimintaa kritisoivia ja vastustavia kansalaisia enemmän. Tämä johtuisi
tietenkin katolisen kristinuskon enemmän ”orjallisesta” harjoittamisen
luonteesta ripittäytymisineen kaikkineen.
Onhan tapakristillisyys tosiasia jo Etelä- ja Keski-Euroopan
katolisen kirkon omaavissa maissakin, mutta Pohjoismaissa ja etenkin Suomessa
se on viety mielestäni aivan uudelle tasolle. Evankelisluterilaisten oppien
mukaan kristinuskon harjoittaminen on nykyisin niin löyhää ja ”kuritonta”, että
ei voida juurikaan enää edes puhua uskonnon harjoittamisesta. Koska uskonto ja
kirkko vaikuttavat elämäämme kuitenkin niin vähän, monet uskonnosta
piittaamattomatkaan eivät edes koe tarvetta vaivautua kokonaan irtautumaan sen
toiminnasta ilman jyrkempää vakaumusta. Toisaalta katolinen kirkko ei
välttämättä Pohjoismaissa olisi edes selvinnyt. Sen oppeihin sisältyvät kiellot
ja velvollisuudet voisivat herättää ihmiset kiinnostumaan asioista eri tavalla –
nimenomaan kirkkoa kritisoivassa mielessä. Jos katolinen kirkko olisi aikoinaan
tuotu Suomeen, uskon että nykypäivään mennessä sen kannatus täällä olisi jo
romahtamaisillaan ellei täysin romahtanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti