Vuoden 1527 uskonpuhdistuksen vaikutus nykypäivän Suomessa

Kustaa Vaasa toimi Ruotsin kuningaskunnan ja näin ollen myös silloisen Ruotsinvallan alaisen Suomen ylimpänä hallitsijana vuodet 1523-1560. Kustaa Vaasa oli Ruotsin hallitsijoista ensimmäinen, joka todella ymmärsi Suomessa sekä sen kansassa piilevän potentiaalin koko kuningaskunnan kehityksen kannalta ja onnistuikin tekemään vuosista aikaansa nähden hyvinkin otollisia molemmille osapuolille. Suomeen Kustaa Vaasa loi mm. modernin valtion perustan, vakiinnutti rahatalouden ja perusti useita kaupunkeja. Tässä blogikirjoituksessa kuitenkin paneudun Kustaa Vaasan hallituskauden muutoksista kenties merkityksellisimpään eli vuonna 1527 tapahtuneeseen uskonpuhdistukseen.

Ruotsin kuninkaan kirkkovalintaan vaikutti eri kristinuskon haarojen opillisten sisältöjen oikeellisuuden sijaan hänen omat etunsa (mm. valtion korkein valta ja aiemmin kirkon hallussa olleiden maatilkkujen haltuunotto). Protestanttisen ja katolisen kirkon alaisuudessa uskonnon arkinen harjoittaminen erosi huomattavasti toisistaan jo 1500-luvulla. Totta kai kehitys on vähentänyt tasaiseen tahtiin uskonnon ja etenkin kristinuskon merkitystä keskivertoihmiselle koko Euroopassa. Uskon kuitenkin, että jos katolinen kirkko olisi aikoinaan rantautunut Suomeen, sen ”perintö” näkyisi vielä nykyiselläänkin hyvin toisenlaisena kuin protestanttisen kirkon jättämä jälki.

Epäilen, että nykyisin valtaosaa suomalaisista leimaava tapakristillisyys saattaa hyvinkin olla peruja tästä Kustaa Vaasan tekemästä päätöksestä 1500-luvulla. Jos katolinen kirkko (tai idästä ortodoksinen) olisi aikoinaan rantautunut Suomeen, uskon että uskonnosta juuri mitään piittaamattomia tapakristittyjä olisi nykyisin huomattavasti vähemmän, mutta kirkosta eronneita ja voimakkaasti sen toimintaa kritisoivia ja vastustavia kansalaisia enemmän. Tämä johtuisi tietenkin katolisen kristinuskon enemmän ”orjallisesta” harjoittamisen luonteesta ripittäytymisineen kaikkineen.

Onhan tapakristillisyys tosiasia jo Etelä- ja Keski-Euroopan katolisen kirkon omaavissa maissakin, mutta Pohjoismaissa ja etenkin Suomessa se on viety mielestäni aivan uudelle tasolle. Evankelisluterilaisten oppien mukaan kristinuskon harjoittaminen on nykyisin niin löyhää ja ”kuritonta”, että ei voida juurikaan enää edes puhua uskonnon harjoittamisesta. Koska uskonto ja kirkko vaikuttavat elämäämme kuitenkin niin vähän, monet uskonnosta piittaamattomatkaan eivät edes koe tarvetta vaivautua kokonaan irtautumaan sen toiminnasta ilman jyrkempää vakaumusta. Toisaalta katolinen kirkko ei välttämättä Pohjoismaissa olisi edes selvinnyt. Sen oppeihin sisältyvät kiellot ja velvollisuudet voisivat herättää ihmiset kiinnostumaan asioista eri tavalla – nimenomaan kirkkoa kritisoivassa mielessä. Jos katolinen kirkko olisi aikoinaan tuotu Suomeen, uskon että nykypäivään mennessä sen kannatus täällä olisi jo romahtamaisillaan ellei täysin romahtanut.