Työväenliike Suomessa

Työväenliikkeen syntyyn/nousuun tarvitaan työväenluokkaa. Suurimpana syynä työväen luokan syntyyn ja kasvuun näen tietysti  teollistumisen. Uudet keksinnöt, liberaalinen talousajattelu ja saatavilla oleva suuri työvoima mahdollistivat teollistumisen. Aleksentari  II oli suuri merkitys kehityksessä suomessa. Hän toi liberaalista talousajattelua ja mm. poisti kiintiöitä ja tariffeja.  Työläsiä tarvittiin mm. puuteollisuuteen ja tekstiiliteollisuuteen. Työväenluokan synnyn yhtenä oheistuotteena mm. kaupungistuminen harppasi nousukiitoon.  Työväenluokan synnyn alkuvaiheissa esiintyi monia ongelmia mm.  liian pitkät työajat ja kehnot elinolot kovasta työnteosta huolimatta.

Työväenliikkeen ensimmäinen suuntaus oli Wrightiläinen työväenliike.Se ehdotti mm. työajan lyhentämistä palkkoja leikkaamatta.  Tässä mallissa yleensä johtajana toimi esim. tehtaanomistaja. Mielestäni tällainen malli ei ole toimiva, koska työläiset ovat tavallaan taas alapuolella suhteessa työnantajaan. Myöskään liike ei lähtenyt työläisistä itsestään. Usein työväenliike jaetaan 2 eri osaan: amatillinen työväenliike ja poliittinen työväenliike.  Ammatillinen työväenliike taas on työläisten omia oikeuksia ajava liike, jossa ei ole omistajatahoa mukana ja tähän suuntaan ne Suomessakin kehittyivät. Mielestäni kehitys oli selvää, koska ei haluttu omistajatahoa mukaan ”omaan” liikkeeseen.   Polittinen työväenliike syntyi ajatuksesta , että työläisten  on järkevää ajaa omaa asiaansa myös poliittisella tasolla.  Sen kaksi pääsuuntausta on kommunistinen ja sosiaalidemokraattinen lähestymistapa.  Mielestäni moni työväenliikkeen tavoitteista moni on toteutunut mm. sukupuolinen tasa-arvo on parantunut , yleinen sosiaaliturva kehittynyt ja työsuojelu on kehittynyt lähes nollasta todella korkealle.

Mielestäni työväenliike on ollut todella merkittävä uudistuksia läpi saava voima ja mielestäni sen voima on perustunut toki lukumäärään, mutta myös hyviin ideoihin. Mielestäni työväenliike on menettänyt paljon voimaansa parhaista vuosista. Tähän uskon syynä olevan esim. työväenluokan ”keskiluokkaistuminen” .

Lapuan liike ja sen nousu ja tuho

Lapuan liike perustettiin vuonna 1929 ja se lakkautettiin vuonna 1932. Se perustettiin vastavoimana Suomen kommunisteille. Sen  alkuperäisenä tavoitteena voidaan pitää kommunistisen toiminnan kieltämistä.tse luonnehtisin liikettä oikeistoradikaaliksi ja jopa fasistiseksi liikkeeksi .Liike ei ollut mielestäni äärimmäisen organisoitunut ja yhtenäinen  vaan eri mielisyyttä tavoitteista ja keinoista syntyi. Suurimpina ns. johdon henkilöinä voidaan pitää radikaalimpaa Vihtori Kosolaa ja maltillisempaa Artturi Leinosta.  Alussa Lapuan liikkeen kannatus nousi ja mm. kokoomus teki sen kanssa yhteistyötä . Vaikutuskeinoja Lapuan liikkeellä oli mm. kansalaiskokoukset, työväentalojen sulkemiset sekä sen lähettämät valtuuskunnat ja kirjelmät. Osa keinoista oli väkivaltaisia ja yleisimmin tunnetaan ns. muilutukset, joissa kommunisteja kyydittiin itärajalle ja osaa pahoinpideltiin ja jopa murhattiin. Teot eivät läheskään aina olleet nk. johdon organisoimia. Liikkeen voidaan katsoa jakautuneen, kun osa jäsenistä murtautui ja hajotti työn ja äänen kirjapainon Vaasassa. Maltillisempi Leinonen sysättiin pois liikkeen vallankäytöstä ja Kosolasta tuli suuri ”pomo”.Lapuan liikkeen jäsenet eivät pitäneet edes väkivaltaisia keinoja laittomina, koska nojasivat ns. Lapuan lakiin. Lapuan laki tarkoitti sitä, että liikkeen suorittamien tekojen oikeutus riippui siitä miten paljon ne edistävät kommunismin vastaista toimintaa.

Liikkeen suosion laskun voidaan katsoa alkaneen eduskunnan varapuhemiehen ja sosiaalidemokraattien johtajan Väinö Hakkilan ”kyydityksestä”.  Vielä pahempi isku liikkeen kannatukselle koettiin, kun sen jäsenet ”kyyditsivät” Suomen ensimmäisen presidentin Kj. Ståhlbergin.  Liikkeen lopullinen kuolinisku oli Mäntsälän kapina. Siinä liike lähetti suojeluskuntalaisia keskeyttämään tunnetun kommunistin puheen työväentalolla suojeluskuntalaisten voimin. Tämän jälkeen joukot eivät hajaantuneetkaan ja lisää suojeluskuntalaisia kutsuttiin aseisiin ja liike julisti kapinan hallitusta vastaan. Liike sai aluksi  kokoomuksen tuen ja suojeluskunnat olivat valmiita apuun kunnes presidentti Svinhufvud (kokoomus) taustoistaan huolimatta vetosi suojeluskuntalaisiin ja kehotti heitä luopumaan kapinasta. Vetoomus onnistui ja pian liike virallisesti lakkautettiin ja osa johtajista tuomittiin vankeuteen . Tuomiot olivat kuitenkin lyhyitä. Lapuan liikkeen ns. jatkajaksi perustettiin IKL, mutta se käytti vain rauhanomaisia keinoja ja pyrki politiikan kautta vaikuttaa. Sen suosio ei koskaan yltänyt Lapuan liikkeen tasolle.

Mielestäni Lapuan liike tuhosi itse itsensä.Liikkeen radikalisoituminen ja  lain ottaminen omiin käsiin mm .poliittisten päättäjien jopa entisen presidentin ”kyyditykset”  ja jopa hallitusta vastaan hyökkääminen oli paitsi laitonta myös oman liikkeen ”sabotointia”. Rauhanomaisella toiminnalla Lapuan liike olisi mielestäni voinut kohota esim. valtapuolueeksi Suomessa.

Jatkosodan loppuvaiheista

Tali-Ihantalan ”ihmettä”  tarkasteltaessa on tärkeää kertoa vallinneista olosuhteista ja Neuvostoliiton aloittamasta Kannaksen suurhyökkäyksestä. Kannaksen suurhyökkäys oli todella suuri sotatoimi, jolla Neuvostoliitto pyrki nopeaan ratkaisuun Suomen rintamalla.  Operaation mittakaavasta kertoo Neovostoliittolaisten sotilaiden lukumäärä n.450000 miestä, joka oli n.  6 kertainen suomalaisiin sotilaisiin nähden.  tykkejä, panssariajoneuvoja ja lentokoneita oli suhteessa vielä paljon enemmän. Toki lukumääräisiin ylivoimaan vaikutti myös osittain se, että Suomen sodanjohto ei odottanut suurhyökkäystä tapahtuvan Karjalan kannaksella ja pääjoukot olivat Itä-Karjalassa.  Neuvostoliiton joukot saavuttivatkin nopeasti  voittoja ja suomalaiset joutuivat perääntymään.

Kesäkuun lopulla v. 1944 alkoi Tali- Ihantalan taistelut, joissa saavutettiin torjuntavoitto. Mielestäni tämä torjuntavoitto oli elintärkeä Suomelle itsenäisyyden säilyttämisen tai vähintäänkin Suomen valtaamisen estämisenä.  Tali-Ihantalan taistelu on Pohjoismaiden historian suurin. Siihen osallistui n.50000 suomalista ja 150000 neuvostoliittolaista sotilasta.  Molempien osapuolton tykistö keskitykset olivat myös ennennäkemättömiä .  Lopputuloksena Neuvostoliiton eteneminen pysäytettiin ja kaatuneita oli Neuvostoliiton puolella  n.6000 ja suomalaisten puolella n.1300.Taisteluiden kesto oli  2 viikkoa.  Vähän myöhemmin käytiin samankaltaiset joskin pienemmät taistelut Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Myös näissä saavutettiin torjuntavoitot. Näiden jälkeen Neuvostoliitto alkoi osittai vetää joukkojaan pois, kohti sksan rintamaa, joka oli Neuvostoliitolle suurempi prioriteetti.  Tali-Ihantala muodostui mielestäni jatkosodan tärkeimmäksi taisteluksi.

Toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeen suomi alkoi kehittyä niin taloudellisesti, koneellisesti kuin ulkoisestikin. Suomi kieltäytyi Marshall-avusta, koska halusi pärjätä omillaan eikä tukeutua niin paljoa muihin valtioihin. Tämä aika oli nopeaa kasvun kautta ja myös asutusten rakentaminen sai aivan uuden suunnan. Myös ulkomaankauppa alkoi nostaa päätään Suomessa.

1960- ja 1970-luvuilla asutus muuttui yhä enemmän kaupunkikeskeiseksi. 1960-luvulla asuinolosuhteet eivät olleet kummoiset, mutta 1970-luku oli lähiöiden kulta-aikaa, jolloin myös asunnoista alettiin tehdä hieman modernimpia. Rintamatalot vaihtuivat kerrostaloihin.

Suomen nousun myötä alkoi kehittyä myös arkkitehtuuri, taide, politikka ja urheilu. Ensimmäiset olympiakisat järjestettiin Suomessa vuonna 1952.
Suomen monet tappiot ja alamäet alkoivat pikku hiljaa koitua voitoksi, kun Suomi pääsi nousemaan omille jaloilleen. Todennäköisesti nämä menetykset olivat myös vahvistaneet Suomea, sillä varmaa on, että Suomi puolustaisi itseään ja oikeuksiaan entistä voimakaammin, jos tarvetta tällaiselle tilanteelle tulee.

Kansalaissota Tampereella

Suomi ei kerennyt kauaa nauttimaan itsenäisyyden julistuksesta, sillä pian maa ajatui kansalaissotaan. Kansalaissodalle on olemassa monia eri nimiä, mm. kapina, vapaussota, sisällissota ja vuoden 1918 sota.
Kansalaissota valtasi myös Tampereen, jolla olikin oma merkittävä osansa tässä sodassa.

Tampereen valtaus keskittyi aikavälille 15.3-6.4.1918. Sota jakoi myös tamperelaiset kahteen leiriin: punaisiin ja valkoisiin. Tampereella koettiin verinen taistelu, sillä punaiset ajettiin kantakaupunkiin ja heitä kuolikin n. 2000. Valkoisten puolella kuolleiden määrä oli hieman vähäisempi, sillä heitä kuoli vain 700.

Taistelun jälkeen valkoisten valta palautettiin takaisin kaupungille ja tästä seurauksena oli mm. punaisten teloituksia ja sulkemisia vankileireille.
Taistelu Tampereella jätti jälkensä monen tamperelaisen elämään, sillä tuhoutuneiden rakennusten asukkaat jäivät ilman kotia sekä monet suvut menettivät sukulaisiaan ja lapset vanhempiaan.

Tamperetta suojasivat korkeat alueet, mm. pyynikinharju ja kalevankankaalla sijaitseva "puolutusharjanne". Nämä eivät kuitenkaan estäneet sodassa aiheutuneita henkisiä tappiota. Melko pian kansalaissodan jälkeen alkoi kiistely sen nimestä, sillä ihmiset tuntuivat taistelevan sodassa monien eri asioiden vuoksi. On paljon kiistelty siitä mitkä asiat sodasta pitäisi muistaa ja mitkä unohtaa. Koska Suomi oli jakautunut punaisiin ja valkoisiin, ei voi tarkalleen sanoa sodan oleellisimpia asioita, sillä ne olivat molemmilla puolilla hyvin erilaiset.

Torpparikysymyksen vaikutuksia

Torpparilaki tuli voimaan vuonna 1918.
Lakiin vaikuttivat erimielisyydet ja torpparien tyytymättömyys elinolosuhteisiin. Torpissa ehdot saattoivat olla hyvinkin ankaria ja torpista oli myös suuri kysyntä, joten sen myötä kiristyivät ehdot sekä kilpailu/kiinnostus torppia kohtan. On myös sanottu, että torpparikysymys on ollut yksi vuoden 1918 sotaan vaikuttaneista syistä.

Lopulta kiistat johtivat siihen, että 17.7.1918 hyväksyttiin laki torppareiden, mäkitupalaisten ja lampuotien oikeudesta lunastaa vuokra-alueensa itselleen. Torppien lunastaminen jatkui aina vuoteen 1939 saakka ja tämän lain hyväksyminen on sanottu oleva yksi aikakauden kuumimmista kiistoista.

Torpparilain myötä syntyi uusi, itsenäinen pienviljelijäluokka. Ennen lakia monet torpparit olivat olleet riippuvaisia muista sekä valtiosta. Lain myötä torpparit saivat enemmän oikeuksia ja valtaa itselleen, eivätkä joutuneet vastaamaan jokaisesta asiasta jollekin korkeammalle taholle. Uuden viljelijäluokan myötä syntyi kilpailua toisten viljelijöiden välillä, mutta se varmasti omalla tavallaan vaikutti positiivisesti viljelijöiden motivaatioon. Kuitenkin huonot sääolosuhteet ja tappiot satokaudessa olivat kaikille yhteisiä, joten vaikka torpparit toimivat erikseen ja omalla tavallaan, he silti olivat riippuvaisia myös muista torppareista. Jonkinlainen yhteenkuuluvuus oli olemassa, vaikka sitä ei niin selvästi olisi haluttu myöntääkään.

Sääty-yhteiskunnasta

Suomi alkoi n. 1600-luvulla muodostua entistä enemmän sääty-yhteiskunnaksi. Ihmiset haluttiin luokitella johonkin säätyluokkaan, joko aatelistoon, papistoon, porvaristoon tai talonpojiksi. Tämä lisäsi ennen kaikkea kuilua ihmisten välillä sekä hankaloitti ihmisten elämää.

Ihmiset syntyivät tiettyyn säätyyn ja todennäköisesti myös pysyivät tässä asemassa koko elämänsä ajan. Vaikka talonpoika olisi kuinka yrittänyt pelata korttinsa oikein, hänellä ei juurikaan ollut mahdollisuuksia nousta esim. papistoon. Koska ihmiset eivät välttämättä voineen säädylleen mitään, tuntuu väärältä että he joutuivat olemaan tietyssä asemassa koko elämänsä ajan. Toisaalta siihen aikaan osattiin varmasti myös olla kiitollisia monista pienistä asioista, eikä luokitteluun suhtauduttu yhtä suurella vakavuudella mitä esim. nykyaikana. Jos nyt huomataan epäkohtia ihmisten välisessä tasa-arvossa, siihen puututaan, tai ainakin yritetään muuttaa asiaa hieman paremmaksi.

Säädyillä oli myös erioikeuksia, jotka olivat voimassa aina 1800-luvun lopulle saakka. Näihin erioikeuksiin kuului mm. vapaus veroista ja etuoikeus tiettyihin virkoihin.
Lienee sanomattakin selvää, että sääty-yhteiskunnan vaikutukset ovat näkyneet yhteiskunnassamme. Vaikka raja "rikkaiden ja köyhien" välillä on hälventynyt, on edelleen havaittavissa pientä luokittelua mm. omaisuuden tai varakkuuden perusteella. Tämä ei välttämättä liity kovinkaan selvästi sääty-yhteiskuntaan, sillä ihmisillä on tarve vertailla itseään ja elämäänsä muihin. Luultavasti sääty-yhteiskunta silti vaikuttaa taustalla, koska monella suvulla juuret yltävät jopa sääty-yhteiskunnan ajalle saakka.

Sodan vaikutus lasten ja nuorten elämään

Viimeisen kerran oppitunneilla käsiteltiin mm. jatkosotaa ja sitä seurannutta Lapin sotaa sekä miten elämä Suomessa jatkui näiden jälkeen. Suomi onnistui maksamaan kaikki sotakorvaukset ja joutui luovuttamaan alueita. Suomessa alkoi jälleenrakentamisen aika ja olot alkoi vakiintua. Sodan jäljiltä Suomessa oli nyt noin 50 000 sotaorpoa ja 30 000 sotaleskeä. Minua kiinnostaa jatkosodan rintamataistelut, mutta myös se, että millaista elämä oli yhteiskunnassa sodan aikana ja miten sota on vaikuttanut lapsiin ja nuoriin. Sodan aikana kärsittiin aineellisesta niukkuudesta, oli vaatepulaa ja elintarvikepulaa ja ylipäätänsä elämä oli tavallista köyhempää. Lapsia siirrettiin mm. Ruotsiin, jotta heillä olisi paremmat elinolot. Kokemus Ruotsissa saattoi olla myönteinen tai ahdistava. Ongelmia aiheuttivat kielitaidottomuus, hylätyksi tulemisen tunne ja uudenlaiset olot. Ongelmia syntyi myös lasten palatessa takaisin Suomeen, vanhemmat ja lapset olivat etääntyneet toisistaan ja suomen kieli takkuili. Kaikki lapsista eivät välttämättä edes palanneet Suomeen. Sotaorpojen tilanne sodan aikana oli erityisen hankala, koska yhteiskunnan tuki vaihteli paikkakunnittain. Erilaisten vapaaehtoisjärjestöjen, talkoiden ja sosiaalisen verkoston merkitys oli suuri sotien aikana.

Voin vaan kuvitella, että miten traumaattista ja vaikeaa on ollut lapsilla sotien aikana. Ruotsiin lähettäminen sodan aikana jätti osaan lapsista elinikäiset traumat ja tänäkään päivänä osa heistä ei pysty puhumaan asiasta.

Kieltolaki

Toisen kerran tunneilla pohdittiin, että miten kieltolaki on vaikuttanut suomalaiseen alkoholikulttuuriin. Kieltolain tarkoituksena oli ehkäistä alkoholinkäyttöä (ts. juoppouden ehkäiseminen), mutta kiellon noudattamista oli vaikeaa valvoa. Salapoltto ja salakuljetus lisääntyivät. Kieltolaista on käytetty jopa termiä ”kiertolaki”, joka kuvaa mielestäni melko hyvin kieltolain aikaa. Alkoholin salapolton ja salakuljetuksen lisääntymisen seuraksena mm. väkivaltarikollisuus lisääntyi. Kieltolain seuraksena suomalainen alkoholikulttuuri muuttui humalahakuisemmaksi ja alkoholinkäyttö lisääntyi. Suomalaiset eivät oppineet hienostuneempaa juomiskulttuuria.

Mielestäni kieltolaki oli turha, vaikkakin ihan hyvä yritys. Tavoitteitaan se ei saavuttanut. Kieltolain noudattamista oli todella vaikeaa valvoa. Kieltolain tarkoituksena oli juoppouden ehkäiseminen, mutta se teki suomalaisista väkivaltaisen väkiviina kansan.

Vastakulttuurit 1960-luvun Suomessa

1960- luku on tunnettu erilaisista vastakulttuureista. Tämä johtunee siitä, että koskaan aikaisemmin ei ole ollut yhtä suurta eroavaisuutta kahden eri sukupolven välillä, kuin tuolloin oli. Näillä kahdella sukupolvella viitataan ennen sotaa ja sodan jälkeen syntyneisiin sukupolviin. Vastakulttuureiden tarkoituksena oli nimensä mukaisesti olla jotakin yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttynä pidettyä  kulttuuria "vastaan", eli kyseenalaistaa vanhoja arvoja ja asenteita, tai jopa kokonaan vastustaa niitä. Vastakulttuureita olivat esimerkiksi pasifismi, naisliike ja opiskelijaradikalismi.

Suurin osa vastakulttuureista rantautui Suomeen ulkomailta, lähinnä muualta Euroopasta ja Yhdysvalloista. Nousussa ollut nuorisokulttuuri musiikkityyleineen, vaatteineen ja aatteineen, täysin uudet ja pidempään kestävät koulutusmahdollisuudet sekä länsimaiden modernisoituminen aiheuttivat suurta muutosta nuorison keskuudessa. Nyt nuorilla oli enemmän mistä valita ja he muodostivat oman yhteisön, jollaista ei ennen ollut ollut.

Muuttunut ja modernisoitunut maailma nuorisoineen eivät olleet vanhempien sukupolvien mieleen. Uusi sukupolvi taas halusi nimenomaan erottautua vanhoista sukupolvista, jolloin syntyi vastakulttuureita. Vastakulttuurit kyseenalaistivat vanhoja arvoja ja tapoja, joka sai taas vanhemmat sukupolvet närkästymään. Nuoret olivat ensimmäistä kertaa tietoisia oikeuksistaan ja tietynlaisesta ”vaikutusvallastaan”, eli miten hekin voisivat ottaa kantaa ja vaikuttaa yhteiskunnan asioihin, toisaalta he ehkä halusivat myös jopa hieman järkyttää vanhempia sukupolvia. 

Maalta kaupunkiin muutto vilkastui 60-luvulla huimasti, ja se toi mukanaan myös ongelmia. Nopeasti rakennetut kerrostalot uusille asukkaille olivat ahtaita, rikollisuus ja sosiaaliset ongelmat lisääntyivät. Muuttoliikenne toi kuitenkin uusia nuoria kaupunkeihin, joka lisäsi erilaisten vastakulttuureiden suosiota ja kannattajia. Vaikka vastakulttuurit toivat paljon hyviä asioita ja uudistivat monin tavoin yhteiskuntaa, toi se mukanaan myös varjopuolia, kuten päihteitä.

Rintamakarkuruus, aseistakieltäytyjät

Jossain vaiheessa kolmannen kerran oppitunneilla mainittiin rintamakarkuruus. Luin yhdestä Historia lehdestä artikkelin, jossa kirjoitettiin aseistakieltäytyjistä talvi- ja jatkosodan aikana. Syyt aseistakieltäytymiseen vaihtelivat, syynä saattoi olla esimerkiksi rauhanaate ja poliittiset mielipiteet, kuten vasemmistolaiset aatteet. Aseistakieltäytyjien yleisin rangaistus oli vankilatuomio. Aseistakieltäytyjiä saatettiin uhata teloituksellakin ja esim. Arndt Pekurinen kuoli maanmiehensä luotiin rintamalla, koska hän kieltäytyi osallistumasta sotaan. Talvi-ja jatkosodan aikana rintamalla palveli myös miehiä, jotka osallistuivat sotaan aseitta. He olivat mukana sodassa, mutta eivät missään vaiheessa käyttäneet asetta. Ja tietysti rintamakarkuruutta tapahtui. Kuinkahan monta suomalaista kieltäytyi aseista sotien aikana ja kuinka moni palveli aseettomattomana sodissa..

Suomi osana Venäjän keisarikuntaa

Ensimmäisen kerran oppitunneilta minulle jäi erityisesti mieleen Suomen irrottaminen Ruotsista ja Suomen liittäminen osaksi Venäjän keisarikuntaa. Suomi kerkesi olla osa Venäjää lähes sata vuotta (1809-1917) ja sinä aikana kerkesi tapahtua todella paljon, sekä hyvää, että pahaa. Tärkeimpänä tietty Suomen itsenäistyminen vuonna 1917. Liittyessään osaksi Venäjää Suomi sai autonomian ja Aleksanteri ensimmäinen oli muutenkin hyvin armollinen Suomea kohtaan. Keisari vahvisti mm. Suomen uskonnon, perustuslain ja säätyjen oikeudet. Nikolai ensimmäisen aikakausi oli taantumuksellista aikaa, kun taas Aleksanteri toisen aikaan Suomessa tapahtui paljon muutoksia, mm. Suomen talous kasvoi ja säätyvaltiot koottiin jälleen koolle. Samalla tosin koettiin myös nälkävuodet.. Aleksanteri kolmen ja Nikolai toisen aikana koettiin molemmat sortokaudet ja mutkien kautta päästiin Suomen itsenäistymiseen. Suomen itsenäistymistä edeltävä aika, Suomi osana Venäjää, on mielenkiintoinen aikakausi, koska Suomen tilanne vaihteli ääripäästä toiseen riippuen siitä, kuka oli keisarina. Suomi koki ajan jolloin sillä oli autonomia, mutta kärsi sortokaudet ja nälkävuodet.

Fennomania

Suomalaisten kansallisen identiteetin herääminen, jota myös Fennomaniaksi kutsutaan, alkoi 1800-luvun alkupuoliskolla. Suomenmielisyys ja suomalaisuuden tai ylipäätään oman kansalaisuuden merkityksen ymmärtäminen alkoi hiljalleen saada kannatusta yliopistopiireissä, joissa siis vaikuttivat siihen aikaan enimmäkseen ruotsinkieliset. Suomalaisuutta eniten kannattaneet henkilöt olivat mm. professori Fredrik Bergbom, Adolf Ivar Arwidsson, joka lehdessään yritti vakuuttaa ylimystön siitä, miten kaikkea kotimaista tuli kannattaa ja miten sen kieltä (suomea) tuli suojella ja hoitaa, sekä Johan Vilhelm Snellman, josta jo aikaisemmassa blogikirjoituksessani hieman kerroinkin. Snellman halusi tuoda esille sen, miten ainoastaan omalla kielellään maa pystyisi luomaan ja muokkaamaan oman kulttuurinsa.

Kansallisen identiteetin yleisin ilmentymä ja ilmaisu on kulttuuri. Runebergin runoelmat perisuomalaisista maisemista järvineen ja metsineen sekä sen rahvaasta kansasta alkoivat herättää kiinnostusta myös ylimystön keskuudessa. Muita tärkeitä kirjailijoita suomalaisen kirjallisuuden kehityksen puolesta olivat Topelius ja Lönnrot, joka ainoana heistä kirjoitti suomeksi. 

Alun hankaluuden jälkeen Fennomania alkoi tuottaa tulosta, ja Suomalainen kulttuuri alkoi muodostua toden teolla. Suomenkielinen kirjallisuus, sanomalehdet, teatteri, musiikki ja kuvataide lisääntyivät ja niitä alettiin myös arvostaa. Liike-elämä sai myös alkunsa kun esimerkiksi Kansallispankki perustettiin. Konkreettisten esimerkkien lisäksi kansa alkoi tuntea suurta yhteenkuuluvaisuutta. Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus alkoi, ja suomalaisen luonnon merkitys kasvoi.

Säätyläisyys Suomessa

Suomen säädyt muodostuivat aatelistosta, papistosta, porvaristosta sekä talonpojista. Säädyillä oli oma edustajansa valtiopäivillä. Suomessa säätyvaltiopäivät kestivät vuoteen 1906 saakka, jolloin ne korvautuivat äänioikeuteen perustuvalla eduskunnalla.

Säätyjen välillä oli erioikeuksia, kuten esimerkiksi kahden ylimmän säädyn, eli aateliston ja papiston edustajaa ei saanut tuomita tavallisessa oikeustuomioistuimessa. Ylemmät säädyt saivat myös nauttia verovapaudesta, rälssitilojen omistamisesta ja korkeista viroista aina 1800-luvun loppuun asti. Joitakin erioikeuksia jäi kuitenkin vielä voimaan, ja esimerkiksi viimeinen säätyerioikeuksiin perustuva säännös lakkautettiin vasta vuonna 1995.

Säätyläisyys periytyi, eikä alemmasta säädystä yleensä päässyt ylempään säätyyn, paitsi ehkä opiskelemalla oppikoulussa ja sen jälkeen yliopistossa, mikä oli siihen aikaan hyvin kallista, joka taas rajoitti entisestään alempien säätyjen mahdollisuutta nousta sääty-yhteiskunnassa ylöspäin. Vaikka ero talonpoikien ja kolmen ylimmän säädyn välillä pysyi jyrkkänä, alkoi aateliston, papiston ja porvariston erot vähitellen lieventyä, ja heistä alettiinkin käyttää nimitystä säätyläiset. Säätyläiset erotti rahvaasta väestöstä syntyperän lisäksi esimerkiksi pukeutuminen, lukeminen ja opiskelu sekä tietynlainen ylemmyys ja säätytietoisuus.

Uusien aatelisarvojen myöntäminen kiellettiin Suomessa 1919, jolloin kansalaisten katsottiin olevan lain edessä yhdenvertaisia. Säätyläisyys alkoi tämän päätöksen jälkeen vähitellen hälventyä kokonaan, vaikka toki se säilyi vielä pitkään ihmisten asenteissa.

Snellmanin vaikutus suomenkielen asemaan

Vaikka suomenkieliset esi-isämme puhuivat suomea, ja Suomen saatua autonomisen aseman Ruotsista ja tätä kautta vähemmistökielen muututtua enemmistökieleksi, ei suomenkielen asema ollut vakaa. Kun jo lähes koko 1800-luvun puolivälin sivistyneistö puhui äidinkielenään ruotsia, kaksikielisyys lisääntyi vähitellen myös muun väestön keskuudessa.

Johan Vilhelm Snellman (1806-1881) oli yksi merkittävimmistä henkilöistä  suomenkielen aseman parantamisen puolesta. Hänen mielestään ruotsinkielinen sivistyneistö oli suurin syy suomenkielen rappeutumiseen; he eivät olleet pitäneet huolta suomenkielisestä väestöstä, vaan olivat epäisänmaallisesti laiminlyöneet tehtävänsä, joka taas oli Snellmanin mielestä syy pääväestön surkeaan taloudelliseen, sosiaaliseen ja sivistykselliseen asemaan. Nämä syyt olivat Snellmanin keskeisiä käsitteitä, joilla hän alkoi vaatia suomenkieltä Suomen viralliseksi kieleksi. Hän tahtoi syrjäyttää ruotsin kokonaan ja rakentaa suomenkielisen sivistyksen suomalaisen kirjallisuuden pohjaksi. Tätä eivät olisi ruotsinkieliset hyväksyneet, ja he huomauttivatkin, että rannikolla asuva väestö Pohjanmaalla ja Uudellamaalla sekä sivistyneistö puhui äidinkielenään ruotsia. Tämä tieto ei Snellmania kuitenkaan hetkauttanut, ”sulautukoon suomenkielisiin” kuului hänen neuvonsa. Snellman oli sitä mieltä, että ainoastaan omalla kielellään maa pystyisi luomaan ja muokkaamaan oman kulttuurinsa. Hänen mielestään ruotsalaiset olivat aikoinaan syrjäyttäneet suomenkielen pelkäksi rahvaan käyttämäksi kieleksi. Tämä epäkohta oli korjattava, olihan Suomella nyt autonominen asema Ruotsista. 

Kansallinen herätys suomenkielen puolesta ei kuitenkaan alkanut Snellmanin harmiksi heti, vaan hänen aikeensa estettiin vedoten poliittisiin syihin. Vuonna 1850 säädetyn uuden asetuksen mukaan suomeksi sai julkaista ainoastaan taloutta ja uskontoa sekä kansanrunoutta käsittelevää kirjallisuutta. Tämän asetuksen päätarkoituksena epäiltiin olevan pyrkimys estää vallankumousta lietsovan romaanikirjallisuuden tulo suomalaisten tietouteen.  Kieliasetuksen päätarkoitus oli siis selkeästi murskata Snellmanin suomenkielen ohjelma lopullisesti, estäen suomenkielisen kulttuurisen tuotannon ja kirjallisuuden kehitys. 

Uusia Snellmanin kannalta myönteisiä tuulia kielikysymys sai Venäjän keisarin Aleksanteri II:n noustua vuonna 1855 valtaistuimelle. Toisin, kuin vallalla olleen byrokratian mukaan, uuden keisarin asenne kielipolitiikka kohtaan, erityisesti fennomaaneja, joiksi siis Snellmanin kaltaisia vaikuttajia kutsuttiin, oli toisenlainen. Snellman nimitettiinkin professoriksi yliopistoon ja myöhemmin vielä yhdeksi keisarin neuvonantajiksi, olihan heillä samansuuntaiset tavoitteet. Edistystä Snellman sai suomenkielen ohjelmalleen Venäjän keisarin allekirjoittaessa uuden kieliasetuksen Parolan nummilla kesällä 1863. Uusi asetus myönsi suomelle tasavertaisen aseman ruotsinkielen kanssa, jolloin  maahamme alkoi nopealla tahdilla muodostua suomenkielisiä oppikouluja sekä pyrkimyksiä muodostaa ensimmäinen suomalainen puolue. Suomenkielinen kulttuuri saattoi siis vihdoin alkaa kehittyä.  

Toisin kuin Snellman oli alkuperin suunnitellut, suomenkielestä ei tehty ainoata virallista kieltä. Toisaalta jo tasavertainen asema ruotsinkielen kanssa oli suuri askel. Nykypäivänä käydään kuitenkin paljon keskustelua siitä, pitäisikö suomesta tehdä ainoa virallinen kieli. Koulujen nk. pakkoruotsi jakaa mielipiteitä. Aika näyttää, toteutuuko Snellmanin alkuperäinen aloite.

Nuijasota

Nuijasota käytiin 1596–1597 eli yli 400 vuotta sitten. Nuijasodassa kuoli eri arvioiden mukaan jopa 3000 ihmistä eli prosentteina lähes sama kuin 1918 sisällissodassa tai 2. maailmansodassa kuoli suomalaisia. Sodan osapuolina olivat kapinaan ryhtyneet talonpojat ja vastapuolella olivat suomen käskynhaltija Klaus Flemingin sotaväki jota johti aatelisupseerit. Yleinen selitys nuijasodan syyksi oli seuraavanlainen:

”Kysymys oli Suomen takamaaseutujen kehittymättömien talonpoikain oikosulunomaisesta psykologisesta reaktiosta, jonka taustana oli sotaväsymys ja jonka kruunua tavoittelevan herttua Kaarlen häikäilemätön kiihotus käynnisti” (Ylikangas 1996, 14).

Heikki Ylikankaan mukaan nuijasota oli yleiseurooppalaista liikehdintää, jossa muualla taistelujen osapuolina olivat maaorjat mutta täällä talonpojat. Ylikankaan mukaan linnaleirit ja muu sotaväen ylläpito rasitti ja köyhdytti talonpoikia sillä maaomaisuus valui aatelisille ja ryöstely ja laittomuudet olivat maan tapa. Säätyläisten ahneus, mielivalta ja laittomuudet olivat vastoin talonpoikien oikeustajua ja

”Talonpojat protestoivat aatelisvoittoisilla virkamiehillä lujitetun modernin valtion pystyttämistä vastaan, valtion joka nojasi kartanoaatelin ja privilegioidun kaupunkiporvariston tukeen, ja jossa talonpojat alistettiin alamaisiksi maksumiehiksi rajoitetuin yhteiskunnallisin oikeuksin mutta maksimoiduin yhteiskunnallisin velvollisuuksin.” (Ylikangas 1996, 102).

Kapinointi oli ajan keino yhteiskuntaryhmien väliseen säätelyyn eikä muita yhtä hyviä keinoja ollut, muissa maissa aseisiin tosin tarttuivat maaorjat kun täällä sen tekivät vapaat talonpojat.

Kapinointi loppui Suomessa koska talonpojat olivat liian heikkoja nousemaan aseisiin eikä vahvaa liittolaista ollut. Vastapuolella oli Mahtivaltio kehittynein virkakoneistoin, ankarin rangaistuksin ja sotilaiden pakko-otoin.

Toinen syy kapinoinnin loppumiseen Suomessa oli se kun Suomeen perustettiin 1600-luvulla rauhanomainen kanava ristiriitojen käsittelemiseksi. Tuli valtiopäivälaitos ja tuomioistuinlaitos. Vaikka talonpojat eivät sielläkään menestyneet kohdeltiin heitä kuitenkin oikeudenmukaisesti. Myös se rauhoitti mielet että oli jokin kanava mitä kautta erimielisyydet ja vääryydet voitiin käsitellä.

Sotien jälkeisen ajan kansanperintö suomalaisissa

Jatkosodan päätyttyä Suomen piti nöyrtyä Neuvostoliiton edessä ja myöntyä useisiin ehtoihin mukaan lukien merkittävät alueluovutukset, neuvostovastaisten (ja fasististen) järjestöjen lakkauttaminen, Porkkalan vuokraus, sotarikollisten ”oikeudenmukainen” tuomitseminen ja lukuiset muut. Kaiken kukkuraksi Neuvostoliitto vaati Suomea maksamaan sille aikaansa nähden huomattavan suuret 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset ja maksun tuli kaiken lisäksi tapahtua kohtuuttoman lyhyessä ajassa.

Mutta mikä kaiken kaikkiaan onkaan tämän sodanjälkeisen ajanjakson merkitys Suomen talouskasvulle, nykyään jopa perisuomalaisena pidetylle työmoraalille tai

omien henkilökohtaisten tai jopa kansallisten saavutusten nöyrälle vähättelylle?

Väittäisin että valtaisa. Sodan kauheuksien loputtua koitti suurimmalle osalle kansasta jälleen ”normaali” vaikkakaan ei välttämättä ruusuinen elämä. Pelkkä rauhan pysyminen motivoi kansaa puhaltamaan yhteen hiileen ja työskentelemään ankarasti sekä sotakorvauksien maksamiseksi että omien sodanajasta kärsineiden kaupunkien jälleenrakentamiseksi. Neuvostoliittoa edelleen pelättiin eikä sitä haluttu ärsyttää millään muotoa. Velat pyrittiin maksamaan aikataulun mukaisesti, lehdet eivät päästäneet sivuilleen itänaapuria moittivaa tekstiä ja urheilussa hävittiin murskalukemin. Voitettaessakaan tuuletukset eivät ainakaan vielä 50-luvulla olleet useimmilla suomalaisilla kovin suurieleisiä.

Monella sodan aikoinaan itse kokeneella ”ryssänpelko” tuntuu seuraavan aina hautaan asti. Vielä yli 60 vuotta sodan päättymisen jälkeen mm. oman isoisäni poliittinen suuntautuminen on hyvin pitkälle NATO-myönteisyyden ohjastelemaa: ”kun ryssä hyökkää, niin saataisiin sitten muilta apua!”. Vaikka Venäjän hyökkääminen Suomeen on nykyolosuhteiden valossa kuinka tahansa epätodennäköistä, vanha pelko ja katkeruus ei sitä helposti tunnu ottavan uskoakseen. Sota ja sen jälkeinen aika on jättänyt siis monessa mielessä jälkensä aikalaisiinsa ja myös jossain määrin heidän jälkeläisiinsä. Kaikesta tästä on samalla tullut myös osa jotain sellaista, jota tänä päivänä pidämme suomalaisena.

Talvisodan merkitys suomalaisten yhdistäjänä

Suomessa pian itsenäistymisen jälkeen käyty kansalaissota repi kansan pahasti kahtia ja monen osallisen vihanpito vastapuolen edustajia tai heidän jälkeläisiään kohtaan ei lakannutkaan ennen vaipumista lopulliseen haudan lepoon. Yhteinen vihollinen on yhdistänyt vihamiehiä lukuisia kertoja maailman ja monesti myös Suomen historiassa. Kiistelemättä yksi tärkeimmistä suomalaisen kansallisidentiteetin elvyttäjistä ja osittain myös luojista onkin vuosina 1939-1940 käyty talvisota Neuvostoliittoa vastaan.

Suomen ajautuminen sotaan juontuu tietenkin Neuvostoliiton ja Saksan keskenään salassa kirjoitettuun Ribbentrop –sopimukseen, joka piti sisällään em. valtioiden hyökkäämättömyyslupauksen ja aluejaon, jonka mukaan Neuvostoliiton olisi sodan syttyessä lupa miehittää muiden sopimuksessa mainittujen alueiden joukossa ollut Suomi. Lokakuussa 1939 Neuvostoliitto vaati Suomelta alueluovutuksia ja marraskuussa rantautuivat kotimaahan myös huhut Ribbentrop-sopimuksesta ja sen pykälistä. Suomi ei hyväksynyt alueluovutuksia, joten Venäjä lavasti Mainilan laukaukset ja syytti Suomea sotatoimien aloittamisesta. Sota konkretisoituu, kun Neuvostoliitto hyökkää Suomeen 30.11.1939.

Venäläinen sodanjohto odotti lyövänsä kahtia jakautuneen maan nopeasti ja uskoi kansalaissodassa punaisten puolella taistelleiden jopa liittyvän taistelemaan puna-armeijan joukoissa. Toisin kuitenkin kävi, kun ulkoisen uhan edessä sisäpoliittiset erimielisyydet muuttuivat toissijaisiksi ja Suomen kansa nousi yhtenäisenä rintamana puolustamaan yhteistä kotimaataan. Joulukuussa saadut torjuntavoitot numeerisesti ylivoimaiselta näyttävää vastusta vastaan toivat suomalaisille itsevarmuutta ja vahvistivat yhteishenkeä. Menestyksekäs mottitaistelu laski vastustajan ja kohensi suomalaisten taistelumoraalia entisestään.

Jos Suomi ei olisi kansalaissodan jälkeen joutunut sotatilaan kertaakaan ulkoisen toimijan kanssa, punaisten ja valkoisten välinen viha ja katkeruus olisi mitä luultavimmin kestänyt useimmilla kuolemaan saakka ja ruokittu myös jälkipolville ja näin jatkanut elämistään vahvempana kuin mitä nyt.