Fennomania

Suomalaisten kansallisen identiteetin herääminen, jota myös Fennomaniaksi kutsutaan, alkoi 1800-luvun alkupuoliskolla. Suomenmielisyys ja suomalaisuuden tai ylipäätään oman kansalaisuuden merkityksen ymmärtäminen alkoi hiljalleen saada kannatusta yliopistopiireissä, joissa siis vaikuttivat siihen aikaan enimmäkseen ruotsinkieliset. Suomalaisuutta eniten kannattaneet henkilöt olivat mm. professori Fredrik Bergbom, Adolf Ivar Arwidsson, joka lehdessään yritti vakuuttaa ylimystön siitä, miten kaikkea kotimaista tuli kannattaa ja miten sen kieltä (suomea) tuli suojella ja hoitaa, sekä Johan Vilhelm Snellman, josta jo aikaisemmassa blogikirjoituksessani hieman kerroinkin. Snellman halusi tuoda esille sen, miten ainoastaan omalla kielellään maa pystyisi luomaan ja muokkaamaan oman kulttuurinsa.

Kansallisen identiteetin yleisin ilmentymä ja ilmaisu on kulttuuri. Runebergin runoelmat perisuomalaisista maisemista järvineen ja metsineen sekä sen rahvaasta kansasta alkoivat herättää kiinnostusta myös ylimystön keskuudessa. Muita tärkeitä kirjailijoita suomalaisen kirjallisuuden kehityksen puolesta olivat Topelius ja Lönnrot, joka ainoana heistä kirjoitti suomeksi. 

Alun hankaluuden jälkeen Fennomania alkoi tuottaa tulosta, ja Suomalainen kulttuuri alkoi muodostua toden teolla. Suomenkielinen kirjallisuus, sanomalehdet, teatteri, musiikki ja kuvataide lisääntyivät ja niitä alettiin myös arvostaa. Liike-elämä sai myös alkunsa kun esimerkiksi Kansallispankki perustettiin. Konkreettisten esimerkkien lisäksi kansa alkoi tuntea suurta yhteenkuuluvaisuutta. Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus alkoi, ja suomalaisen luonnon merkitys kasvoi.