Säätyläisyys Suomessa

Suomen säädyt muodostuivat aatelistosta, papistosta, porvaristosta sekä talonpojista. Säädyillä oli oma edustajansa valtiopäivillä. Suomessa säätyvaltiopäivät kestivät vuoteen 1906 saakka, jolloin ne korvautuivat äänioikeuteen perustuvalla eduskunnalla.

Säätyjen välillä oli erioikeuksia, kuten esimerkiksi kahden ylimmän säädyn, eli aateliston ja papiston edustajaa ei saanut tuomita tavallisessa oikeustuomioistuimessa. Ylemmät säädyt saivat myös nauttia verovapaudesta, rälssitilojen omistamisesta ja korkeista viroista aina 1800-luvun loppuun asti. Joitakin erioikeuksia jäi kuitenkin vielä voimaan, ja esimerkiksi viimeinen säätyerioikeuksiin perustuva säännös lakkautettiin vasta vuonna 1995.

Säätyläisyys periytyi, eikä alemmasta säädystä yleensä päässyt ylempään säätyyn, paitsi ehkä opiskelemalla oppikoulussa ja sen jälkeen yliopistossa, mikä oli siihen aikaan hyvin kallista, joka taas rajoitti entisestään alempien säätyjen mahdollisuutta nousta sääty-yhteiskunnassa ylöspäin. Vaikka ero talonpoikien ja kolmen ylimmän säädyn välillä pysyi jyrkkänä, alkoi aateliston, papiston ja porvariston erot vähitellen lieventyä, ja heistä alettiinkin käyttää nimitystä säätyläiset. Säätyläiset erotti rahvaasta väestöstä syntyperän lisäksi esimerkiksi pukeutuminen, lukeminen ja opiskelu sekä tietynlainen ylemmyys ja säätytietoisuus.

Uusien aatelisarvojen myöntäminen kiellettiin Suomessa 1919, jolloin kansalaisten katsottiin olevan lain edessä yhdenvertaisia. Säätyläisyys alkoi tämän päätöksen jälkeen vähitellen hälventyä kokonaan, vaikka toki se säilyi vielä pitkään ihmisten asenteissa.