Snellmanin vaikutus suomenkielen asemaan

Vaikka suomenkieliset esi-isämme puhuivat suomea, ja Suomen saatua autonomisen aseman Ruotsista ja tätä kautta vähemmistökielen muututtua enemmistökieleksi, ei suomenkielen asema ollut vakaa. Kun jo lähes koko 1800-luvun puolivälin sivistyneistö puhui äidinkielenään ruotsia, kaksikielisyys lisääntyi vähitellen myös muun väestön keskuudessa.

Johan Vilhelm Snellman (1806-1881) oli yksi merkittävimmistä henkilöistä  suomenkielen aseman parantamisen puolesta. Hänen mielestään ruotsinkielinen sivistyneistö oli suurin syy suomenkielen rappeutumiseen; he eivät olleet pitäneet huolta suomenkielisestä väestöstä, vaan olivat epäisänmaallisesti laiminlyöneet tehtävänsä, joka taas oli Snellmanin mielestä syy pääväestön surkeaan taloudelliseen, sosiaaliseen ja sivistykselliseen asemaan. Nämä syyt olivat Snellmanin keskeisiä käsitteitä, joilla hän alkoi vaatia suomenkieltä Suomen viralliseksi kieleksi. Hän tahtoi syrjäyttää ruotsin kokonaan ja rakentaa suomenkielisen sivistyksen suomalaisen kirjallisuuden pohjaksi. Tätä eivät olisi ruotsinkieliset hyväksyneet, ja he huomauttivatkin, että rannikolla asuva väestö Pohjanmaalla ja Uudellamaalla sekä sivistyneistö puhui äidinkielenään ruotsia. Tämä tieto ei Snellmania kuitenkaan hetkauttanut, ”sulautukoon suomenkielisiin” kuului hänen neuvonsa. Snellman oli sitä mieltä, että ainoastaan omalla kielellään maa pystyisi luomaan ja muokkaamaan oman kulttuurinsa. Hänen mielestään ruotsalaiset olivat aikoinaan syrjäyttäneet suomenkielen pelkäksi rahvaan käyttämäksi kieleksi. Tämä epäkohta oli korjattava, olihan Suomella nyt autonominen asema Ruotsista. 

Kansallinen herätys suomenkielen puolesta ei kuitenkaan alkanut Snellmanin harmiksi heti, vaan hänen aikeensa estettiin vedoten poliittisiin syihin. Vuonna 1850 säädetyn uuden asetuksen mukaan suomeksi sai julkaista ainoastaan taloutta ja uskontoa sekä kansanrunoutta käsittelevää kirjallisuutta. Tämän asetuksen päätarkoituksena epäiltiin olevan pyrkimys estää vallankumousta lietsovan romaanikirjallisuuden tulo suomalaisten tietouteen.  Kieliasetuksen päätarkoitus oli siis selkeästi murskata Snellmanin suomenkielen ohjelma lopullisesti, estäen suomenkielisen kulttuurisen tuotannon ja kirjallisuuden kehitys. 

Uusia Snellmanin kannalta myönteisiä tuulia kielikysymys sai Venäjän keisarin Aleksanteri II:n noustua vuonna 1855 valtaistuimelle. Toisin, kuin vallalla olleen byrokratian mukaan, uuden keisarin asenne kielipolitiikka kohtaan, erityisesti fennomaaneja, joiksi siis Snellmanin kaltaisia vaikuttajia kutsuttiin, oli toisenlainen. Snellman nimitettiinkin professoriksi yliopistoon ja myöhemmin vielä yhdeksi keisarin neuvonantajiksi, olihan heillä samansuuntaiset tavoitteet. Edistystä Snellman sai suomenkielen ohjelmalleen Venäjän keisarin allekirjoittaessa uuden kieliasetuksen Parolan nummilla kesällä 1863. Uusi asetus myönsi suomelle tasavertaisen aseman ruotsinkielen kanssa, jolloin  maahamme alkoi nopealla tahdilla muodostua suomenkielisiä oppikouluja sekä pyrkimyksiä muodostaa ensimmäinen suomalainen puolue. Suomenkielinen kulttuuri saattoi siis vihdoin alkaa kehittyä.  

Toisin kuin Snellman oli alkuperin suunnitellut, suomenkielestä ei tehty ainoata virallista kieltä. Toisaalta jo tasavertainen asema ruotsinkielen kanssa oli suuri askel. Nykypäivänä käydään kuitenkin paljon keskustelua siitä, pitäisikö suomesta tehdä ainoa virallinen kieli. Koulujen nk. pakkoruotsi jakaa mielipiteitä. Aika näyttää, toteutuuko Snellmanin alkuperäinen aloite.